Category Archives: Suomi

Päässä surisee vieläkin, mutta olen palannut onnellisesti Suomen kamaralle. Eron hetki oli toisaalta haikea, toisaalta helpotus, ja oli ihanaa päästä kotiin ”lepäämään” raskaan reissun päätteeksi. Vaikka teimme ja koimme kaikenlaista hauskaa ja jännittävää, oli hektinen päivärytmi kuitenkin kuluttavaa pitkän päälle. Arki on jatkunut kotona normaalisti eli täydellä vauhdilla, mutta se on omalla tavallaan rauhoittavaa. Saa nukkua omassa sängyssä eikä tarvitse stressata onko kaikki tavarat pakattu ja mukana.

Mitä itse matkaan tulee, se oli silmiä avaava kokemus. En väitä, että tuntisin nyt costaricalaisen arjen – pikemminkin päinvastoin tunsin olevani irrallani todellisuudesta asuessamme hotelleissa ja ajellessamme ympäriinsä omalla minibussillamme. En myöskään väitä tietäväni kaikkea banaani- ja ananasbisneksestä, enkä tuntevani koko Rainforest Alliancen standardien kirjoa.

Sen sijaan väitän, että minulla on jonkinlainen käsitys Chiquitan hedelmien alkuperästä, ja niistä standardeista, joita yritys pyrkii seuraamaan pitääkseen sertifikaattinsa. Rainforest Alliance keskittyy kolmeen osa-alueeseen: sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen. Pari viimeistä ajatusta näistä kustakin:

Sosiaalinen aspekti kattaa työntekijöiden oikeudet, työolot ja palkat, ja liittyy siten myös taloudelliseen puoleen. Kyselyjemme perusteella työntekijät saavat minimiä parempaa palkkaa, tekevät 8-tuntisia päiviä ja pyhäpäivät ovat vapaita. Sairaslomalta saa täyden palkan, osaksi yrityksen ja osaksi vakuutusyhtiön maksamana, ja työsuojeluun ja –mukavuuteen on panostettu. Esimerkkinä näimme banaanitilan pakkausaseman, joka oli pitkä katos, jonka alla toimi banaanien lajittelu ja pakkaus. Se ei näyttänyt ihmeelliseltä, mutta Rainforest Alliancen tarkastaja kertoi, että ennen katosta ei ollut ja työntekijät joutuivat kahlaamaan mudassa. Työolojen parantaminen oli yksi ehto sertifikaatin saamiselle.

Pakkausasema katoksineen - melko tyhjä lounastauon aikaan.

Toki on silti muistettava, että työ hedelmäfarmilla, erityisesti ananasten poiminta, on fyysisesti erittäin raskasta. Sitä helpotetaan koneiden ja erinäisten työvälineiden avulla. Eräs esimerkki tästä tuli banaanitilalta: insinöörit olivat pitkään yrittäneet pohtia apuvälinettä, joka helpottaisi banaanitertun kantajien taakkaa. Heidän ehdotuksensa eivät olleet toimivia, mutta varsinaiset työntekijät lopulta ehdottivat omaa ratkaisuaan: tyhjä sisäkumi laitetaan muovin sisään, ja avot, meillä on täydellinen pehmuste tertunkantajan hartioille! Suunnitelman nerokkuudesta voi olla montaa mieltä, mutta itse pidin siitä, että työntekijät saavat itse vaikuttaa työhönsä. He olivat tyytyväisiä pussiinsa, ja mikäs sen mukavampaa.

Mathias keltaisine turvatyynyineen kantamassa banaaniterttua.

Myrkkyjä käytetään säästeliäästi, varovaisesti ja perustellusti. Lannoitetta käytetään, mikäli maa-analyysi näin suosittaa, ja rikkaruohomyrkkyjä annostellaan paikallisesti ainoastaan harmillisille kasveille. Laajoja myrkytyksiä tehdään pari kertaa vuodessa, jolloin alue evakuoidaan: vertailun vuoksi Dolen farmin (joka on aivan yleisen tien vieressä) laidalla oli kyltti, jossa kehotettiin välttämään aluetta myrkytysten aikoihin – eikä muuta. Ananasfarmeilla käytetään pitkälti orgaanista lannoitetta etenkin hedelmän kehityttyä, mikä oli minulle täysin uusi tieto.

Banaanien pakkausasemalla seurataan pesuveden kloori- ja pH-tasoja tarkasti, ja puututaan asiaan tarvittaessa.

Kuten sanoin jo varsin laajassa banaanitekstissäni, myös puutteita löytyi: vesihuoltoa ei juurikaan ollut, ja vaikka joen tilaa tarkkaillaan, ei se silti mielestäni ole riittävä toimenpide. Chiquita on hyvin mukana ympäristönsuojelussa, kuten vierailumme Nogalin alueella osoitti. Nogal on osa laajempaa Väli-Amerikan käytävää, jolla pidetään suojellut alueet yhtenäisenä kokonaisuutena. Myös ananasfarmin pinta-alasta 25 % oli suojeltua aluetta, mutta nämä alueet eivät olleet yhtenäisiä, ja siitä johtuen vähemmän hyödyllisiä eläinkunnalle. Toki parempi kuin ei mitään.

Nogalin suojelualue yhteistyössä GTZ:n ja Migrosin kanssa on osa Chiquitan ja Rainforestin työtä ympäristön hyväksi.

Tietenkään olosuhteet eivät olleet moitteettomia – sellaista utopiaa on varmaan mahdotonta löytää juuri mistään. Costa Ricassa on kuitenkin hyvin kattava lainsäädäntö, jota kaikkien yritysten on seurattava – vaikka osa meneekin siitä missä aita on matalin. Sanoisin edelleen (kotiuduttuani ja havahduttuani unesta), että vaikka parannettavaa on rutosti, ovat asiat paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

En usko, että olen kyennyt raportoimaan kaikkea tekemääni ja näkemääni, mutta pääkohdat ovat tässä blogissa tulleet esiin. Lisää asioita pulpahtelee mieleeni jatkuvasti, mutta en voi pitää tätä blogia loputtomiin. Sen sijaan toivon, että olen pystynyt jakamaan ainakin osan kokemuksistani niin kuin oli tarkoituskin. Blogi päättyy tähän, mutta yksi asia on muuttunut: enää en epäröi ostaa Chiquitan hedelmiä (kuten ennen vanhaan) ja kyllä, voisin jopa suositella niitä Reilun kaupan hedelmän sijasta. Molemmat sertifikaatit ovat hyviä omalla tavallaan ja tarkoittavat hyvää – etenkin käytännön tasolla, ja se on tärkeintä. Ehkä suurin helpotus on tietää, että oli banaani sitten Chiquita tai Reilu, molemmat tekevät osansa ympäristön ja ihmisten hyväksi. On ehkä myös aiheellista muistuttaa, että Dolella ei ole minkään valtakunnan sertifikaattia. Kokonaan toinen asia tietenkin on, miten kestävää banaanin ja ananaksen viljely on kokonaisuudessaan, mutta ainakin Rainforest Alliance varmistaa, että kehitystä tapahtuu jatkuvasti luonnonmukaisempaan ja sosiaalisesti hyväksyttävämpään suuntaan. Minulle se on tärkeää, ja koska tiedän, että maailmaa ei voi muuttaa hetkessä, minulle se riittää. Banaaneja ei ole pakko ostaa, mutta jos niitä tekee mieli, on hyvä tietää, että suhteellisen kestäviä vaihtoehtoja on olemassa.

Ehkä suurin muutos liittyy nimenomaan suhtautumiseeni Rainforest Allianceen. Rehellisyyden nimissä en tiennyt sertifikaatista juuri mitään, ainoastaan tarpeeksi ollakseni kyynisen kriittinen. Ja kun ottaa huomioon kaikenlaisen viherpesun mitä maailmassa tapahtuu, voiko muulla tavalla toimiakaan? Itse uskon vasta kun näen, ja joskus en edes silloinkaan. Mutta nyt avoimuus ja jopa virheiden näyttäminen toimi ja sai minut uskomaan johon hiukkasen parempaan. On tärkeää mainita, että Rainforest Alliance saa rahansa pitkälti lahjoituksina, mutta pitää rahoittajat täysin erossa tarkastuksistaan. Chiquitan olisi esimerkiksi mahdotonta rahoitaa organisaatiota muutoin kuin maksamalla vuotuisista tarkastuksista. Myös monet tarkastajat tekevät työtä palkatta. Rainforest Alliance vaikuttaa hyvin läpinäkyvältä ja toimivalta organisaatiolta (lähemmin sitä tuntematta), onhan sekin omalla tahollaan sertifikoitu (ISO65), ja sen näkymättömyys markkinoilla johtuu kuulemma lähinnä rahoituksen puutteesta, ei ole varaa markkinoida.

Osan tässä kirjoittamastani olen jo varmaan aiemmin maininnutkin, ja osan olen varmasti edelleen unohtanut. Jos jokin askarruttaa mieltä ja jos olen unohtanut jotain tärkeää, minulta voi kysellä ja yritän vastata parhaani mukaan (tai lähettää kysymyksen edelleen). Vajaan viikonkin jälkeen olo on vieläkin hieman sekava, enkä malta odottaa ajatusten järjestämistä keskustelemalla kaltaisteni kyynikkojen ja muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa aiheesta. Veikkaan, että jatkan hedelmäalan seuraamista tulevaisuudessakin entistä suuremmalla innolla.

Kiitos kaikille blogin lukijoille, kiitos Chiquitalle avoimuudesta, ja kiitos matkakumppaneilleni! Ylimääräinen kunniamaininta Radio NRJ:lle mainoksesta, jota en itse kuullut, mutta josta olen kuullut imitaatioita useaan otteeseen.

Banaanilähettiläs kuittaa.

Viimeinen päivä Costa Ricassa tarkoitti sitä, että otamme kaiken irti ja nautimme oikein olan takaa. Ajoimme siis Tyynenmeren rannikolle yksityislle rannalla (50 dollaria per naama!) jossa loikoilimme, uimme ja nautiskelimme elämästä.

Aluksi olin hyvinkin tyytymätön valintaamme, sillä rantojen kaupallistaminen on jokamiehenoikeuksiin tottuneelle hyvinkin vieras käsite. Kielteinen fiilis jatkui porttien sisäpuolella, jossa näkyi kauppoja ja lomavieraiden asuntoja vieri vieressä. Kun lopulta pääsimme rannalle, kritiikki haihtui jonnekin, ja olin tyytyväinen tuijottaessani merta ja maistellessani cervezaa. Uskaltauduimme myös uimaan, ja viiletimme aaltojen vietävinä. Välillä osuin suoraan aallon alle, jolloin sen mahtava voima heitti minut ylösalaisin ja ympäriämpäri. Viipailoin itseni lahjakkaasti pohjan kiviin, mutta elämää se vain on, ei sen kummempaa! Meininki oli silti hauskaa, sininen vesi ja keltainen aurinko sopivat hyvin toisilleen. Makuupaikkamme olivat mukavasti varjossa, joten rannalla vierähti helposti useampikin tunti.

Nurkan takaa voisi vallan hyvin tupsahtaa Johny Depp aka Jack Sparrow laivallaan.

Vietimme koko päivän rannalla, ja vasta myöhään iltapäivällä lähdimme liikkeelle, kun alkoi sataa. Ihastelimme rannan pelikaaneja, papukaijoja ja pesukarhuja, joista yksi eksyi reppuuni etsimään evästä. Meininki oli kuin Seurasaaren oravilla! Koko reissulla eläimistöä on nähty valtavasti, edeltä mainittujen lisäksi muun muassa laiskiainen, korppikotka, krokotiili ja tietty leguaani (jota eräät välttämättä haluavat kutsua iguaaniksi, mene ja tiedä).

Matkalla Tyynenmeren rannikolle oli varsin kaunista, jopa koskettavaa.

Jälleen matka rannalle ja takasin oli mahtava, sillä maisemat lumosivat meidät kaikki. Vuoret, metsät ja joet muodostivat uskomattoman kokonaisuuden, jota ihastellessa meni sanattomaksi. Hupia matkaa toivat paikalliset hirvivaara-kyltit, jotka varoittivat leguaaneista. Hihi.

Koko matka on ollut täynnä touhua ja melskettä, ja lepo on ollut niukilla. Niinpä päätän viimeisen kirjoituksen Costa Ricassa tähän, ja kirjoitan uudestaan palattuani Suomeen. Siihen mennessä olen ehtinyt pohtimaan kokemaani ja keksimään erinäisiä kysymyksiä, joita on tarkoitus lähettää Ruotsin Rainforest Alliancen edustajalle. Kaikki tämä ylellisyys saa minut välillä unohtamaan varsinaisen tehtäväni, mutta en suinkaan ole unohtanut kaikkea oppimaani. Sulattelu vie aikaa, mutta perästä kuuluu ensi viikolla kotiuduttuani. Nyt voin vain todeta, että elämys on ollut suuren suuri, ja lisäksi olen saanut nauttia kielikylvystä. Olen puhunut/kuunnellut/opettanut ruotsia/ englantia/ espanjaa/ tanskaa/ norjaa/ suomea/ saksaa/ ranskaa, ja palautteen mukaan espanjani kuulostaa costaricalaiselta ja ruotsikin alkaa vivahtaa riksvenskan puolelle. Kielikylpy on tehnyt tehtävänsä, ja näkemäni plantaasit sekä keskustelut asiantuntijoiden kanssa ovat antaneet minulle paljon. Palattuani Suomeen kerään kaikki asiat yhteen, ja raportoin asioista, jotka olen mahdollisesti unohtanut. Plärään muistikirjaani ja kaivelen muistiani.

Matka oli ikimuistoinen, mutta on ihanaa päästä takaisin kotiin. Matka San José – New York (New Jersey) – Frankfurt – Helsinki – Tampere tuntuu jo ahdistavalta ja liian pitkältä, mutta kotiin on päästävä. Lisää pohdintoja ensi viikolla.

Gracias, Costa Rica!

Oli hauskaa kerrankin vain rentoutua ilman mitään syytä. Ah!

Ankaran banaaniarvioinnin jälkeen oli mukavaa pitää seuraava päivä vapaata. Ihan kuin tämä reissu olisi jossain vaiheessa tuntunut työltä. Banaanikommervenkit pyörivät vielä mielessä, mutta oli rentouttavaa herätä jälleen kerran lintujen ja sammakoiden kurnutukseen – jossain huusi mölyapinakin. Hedelmäisen aamiaisen jälkeen jätimme ihanan hotellin taaksemme ja suuntasimme kohti Puerto Viejo de Sarapiquín tarjoamia seikkailuja. Tänään olisi vuorossa perusturistiaktiviteetteja, ihan kiva.

Saavuimme Puerto Azulin (vai mikähän paikan nimi oli?) ja vuorossa oli ratsastus. Pääsimme hevostelemaan pitkin ja poikin sademetsää, niittyjä ja paikallisten asuinalueita. Olen itse vanha hevostyttö, joten tilaisuus päästä tiirailemaan Costa Rican luontoa hevosen selästä käsin oli jotakuinkin huippu! Seurueeseen kuului myös ensikertalaisia, jotka myös väittivät nauttineensa elämyksestä. Ratsastin varmajalkaista ja lempeäluonteista hevosta, joka oli ehkä hieman asiattomasti nimetty Pepperoniksi, ja viiletin ympäri pöpelikköjä oppaamme perässä, muiden seuratessa perässä enemmän tai vähemmän vikkelästi. Reissu oli hieno! Takaiskukin tapahtui, kun norjalainen Amanda joutui ampiaisten uhriksi, ja kaksi pistoa sai tämän allergisen tytön shokkitilaan. Ambulanssi soitettiin paikalle, mutta autossa ei ollut mukana mitään lääkkeitä. Onneksi minulla oli sattumoisin mukana adrenaliinikynä, josta Amanda sai helpotuksen – saavuttuamme perille tallille hän oli jo tolpillaan ja hyvässä kunnossa. Tässä teille varoituksen sana: allergisten ja sairaiden tulisi aina kantaa mukanaan lääkkeitä mahdollisen kohtauksen lannistamiseksi! Kaiken kaikkiaan hevosretki oli kuitenkin onnistunut.

Amandan toipuessa söimme buffetlounaan, jonka jälkeen oli vuorossa koskenlasku. Laskimme alas Sarapiquíjokea, jonka kosket olivat noin kolmosluokan tasoa. Aiemmin olin laskenut koskea Sambesilla, jossa kosket ovat jopa seiskaluokkaa. Toisin sanoen melko mietoa meininkiä, mutta sitäkin hauskempaa. Välillä pysähdyimme pienelle tauolle, ja loikimme korkealta kalliolta veteen. Oli metkaa. Kokemus oli todella matkan kohokohta – turistimielessä tietenkin. Oikeastaan hieman nauratti kun seilasimme pitkin jokea ja opas kyseli taustojamme: ei, emme ole ystäväporukka lomalla, emmekä mikään muukaan satunnainen lomaseurue, olemme täällä töissä – heh heh.

Aktiviteettien jälkeen matka jatkui takaisin San Joséen, ympyrä sulkeutui. Majoituimme takaisin Quality Real Hoteliin, jossa olimme ensimmäisen yön saavuttuamme Costa Ricaan. Täällä myös vietämme kaksi viimeistä yötämme. Ilta kului leppoisasti blogia kirjoitellen, mitä nyt päivällinen tuli väliin häiritsemään. Juttelimme mukavia ja pohdimme, miten kummallista onkaan, että neljä täysin erilaista ihmistä löytää toisensa rapakon toiselta puolelta. Vaikka pääasiallinen tehtäväni matkan suhteen olikin banaanisidonnainen, oli kuitenkin mukavaa huomata, etten ole ainoa, joka kyselee kiperiä kysymyksiä ja epäilee käytäntöjä. Oli myös mukavaa olla seuraa joiden kanssa ihmetellä Costa Rican ainutlaatuista luontoa. Valehtelematta, tänään matkalla San Joséen katselin maisemia ja tuli kyynel silmään: miten mahtavaa, että maailmassa on vielä näinkin paljon vihreää jäljellä. Taustalla kun savuaa tulivuori ja taivaalla möllöttää sateenkaari, on idylli lähes täydellinen. Sade tuo vain oman lisänsä maan kauneuteen. Nauroimme myös sitä, että meille on sattunut hyvä tuuri säiden suhteen, aurinkoa on piisannut retkien suhteen, ja sadetta tulee vain öisin tai automatkoilla. Näinhän se pitäisikin mennä, jopa sadekaudella.

Eilisen blogimaratonin jälkeen tämä teksti jää lyhyeksi. Banaaninnälkäisiä suosittelen vielä käymään Idan blogia katsomassa, sieltä löytyy videoita banaaniviljelmän arjesta, jotka sopiva kielitaidottomillekin (ja löytyvätkin varsin helposti). Huomenna on viimeinen päivä Costa Ricassa, siitä on otettava kaikki irti.

Tulivuori savuaa horisontissa: maisemaa matkalla San Joséen.

Vihdoin koitti kauan odotettu päivä! Herättyämme lintujen, sammakoiden, apinoiden ynnä muiden ölliäisten ääntelyyn, lähdimme vierailemaan läheisellä Chiquitan banaanifarmilla. Tätä varten olimme tänne tulleet, joten olin varsin innoissani.

Vielä yksi kuva, jotta paikan ihanuus menee takuulla perille.

Matkan varrella tien vieressä törötti banaaniviljelmiä, mutta nämä olivat kilpailijan maita. Meille kerrottiin, että Chiquitan tilukset kyllä tunnistaa kun ne näkee. Hetken päästä tien varressa oli pensasaita ja pusikkoa, jonka takaa pilkotti banaanifarmille tunnusomaisia sinisiä pusseja puissa. Tämä oli Chiquitan farmi, sillä sertifikaatti vaatii tietynsuuruisen suojavallin viljelmien ja tien välissä myrkytysten takia. En tiedä kuinka paljon 10 metrin vallilla on merkitystä, mutta luultavasti ainakin jonkin verran. Joka tapauksessa banaaniviljelmät näyttivät varsin erilaisilta. Dolen kasvit olivat kuin jotenkin tyrkyllä, kun taas Chiquitan banaanit kyyhöttivät pensasaidan takana. Ainakin näennäisesti eroa oli.

Dolen banaaneja mukavasti tien vieressä.

Banaanitilalle päästyämme tapasimme Rainforest Alliancen tarkastajan (auditor) Hector Brenesin, joka liittyi seuraamme kierrokselle. Hän on trooppisen metsänhoidon professori paikallisessa yliopistossa, ja tekee sivutyönään Rainforest Alliancen tarkastuksia. Häneltä opimme paljon asioita sosiaalisista ja ympäristöasioista, joita tiloilla tarkastetaan – muun muassa nicaragualaisten työntekijöiden palkat ja muut oikeudet, joiden on vastattava costaricalaisten vastaavia oikeuksia. Tämä varmistetaan erinäisin pistokokein ja haastatteluin.

Rainforest Alliancen Hector kertoo banaaneista - Johannes från Sverige kuuntelee.

Meille esitteli paikkoja Chiquitan työntekijät Carla, biologi, ja Irene, tiedottaja. Aluksi menimme viljelmille katsomaan, miten banaanit käytännössä kasvavat. Meille suoritettiin havaintoesityksiä erinäisistä käytännöistä, joita farmilla käytetään, muun muassa banaanialkioiden pussitus ja kasvien uudelleenistutus (suonette tässä vaiheessa anteeksi ontuvan kielenkäytön, käännän englanninkielisiä termejä lonkalta). Samalla Rainforestin Hector selosti työntekijöiden käyttämästä suojavarustuksesta ja muista asioista, joihin sertifionnissa kiinnitetään huomiota.

Banaaneista saisi pidettyä parin tunnin luennon, mutta yritän tiivistää tässä tärkeimmät. Mikäli kiinnostaa enemmän niin sopii kysyä minulta tahi kommentoida tähän. Yritin parhaani mukaan omaksua kaiken, ja saamme vielä lisää oppimateriaalia, joten olen täysin banaanialan ammattilainen tämän keikan jälkeen.

Asiaan. Banaanin muodostaessa hedelmää, aihio pussitetaan siniseen pussiin, jossa on sisällä pieni määrä hyönteismyrkkyä (jonkinlaista orgaanista fosfaattia ilmeisesti), ja pussittajalla on suojana käsineet sekä suojanaamari. Pussia monitoroidaan banaanien kasvun ajan ja sekaan sijoitetaan vaahtomuovipalasia estämään hedelmien naarmuuntuminen. 11-13 viikon päästä hedelmät ovat valmiita korjattavaksi, jolloin ne lähetetään pakkausasemalle.

Banaanien pussitusmies täydessä tällingissä.

Banaanipuu ei muuten ole varsinaisesti puu, vaan kasvi, tarkemmin sanottuna yrtti. Sen runko muodostuu lehtien tyvistä, jotka kietoutuvat yhteen. Yhdestä rungosta voi siis periaatteessa kasvaa useampikin kasvi, sillä banaanijuuressa on monta siementä, joista yhtä pyritään kasvattamaan. Olin kuullut kaupunkitarinan (tai ehkä oikeammin maaseutusadun), että ylimääräiset kasvut tyrehdytetään ruiskuttamalla kasviin petroolia. Kysyin tätä, ja minulle naurettiin: Chiquitalla ylimääräiset kasvit leikataan pois. Siistiä. Yksi kasvi siis kasvaa ja tuottaa hedelmää, ja jossain vaiheessa sen juurella alkaa kasvaa toinen kasvi. Jossain vaiheessa nuorempi verso tulee miehen ikään, yleensä siinä vaiheessa kun vanhempi kasvi on jo tuottanut hedelmänsä, ja siinä vaiheessa tämä vanhempi ”isoäiti” leikataan ja istutetaan muualle. Kokemuksen kautta pätevöityneet työmiehet päättelevät juuren siemenen, joka alkaa kasvaa, ja muut leikataan pois. Isoäiti toimii taas myöhemmin äitinä toiselle versolle ja niin edelleen. Istutuksen jälkeen kasvi alkaa tuottaa hedelmää täsmälleen 26 viikon päästä. Tarkkaa puuhaa.

Pojat istuttavat vanhaa banaania uuteen kotiin.

Banaaniviljelmillä kiehtovinta oli ehkä maaperä. Uutena kehitysaskeleena farmilla yritettiin kasvattaa pientä kasvustoa maaperän suojaksi ja luontaiseksi hyönteistorjuntakeinoksi. Kasvit houkuttelevat ötököitä, jotka puolestaan syövät banaanipuita haittaavia eläimiä sekä rikkaruohoja. Tavoitteena on saada koko plantaasi kasvamaan pohjakasvustoa, mutta toistaiseksi sitä löytyy vain sieltä ja täältä. Projekti on melko uusi. Samaten maaperään jätetään luontaiseksi lannoitteeksi banaanipuiden jämät ja muut maatuvat tuotteet. Muovipussit, narut, ja muut ylimääräiset materiaalit viedään pois, ja käytäntö on, että näiden materiaalien valmistaja hoitaa kierrätyksen ja uuden materiaalin valmistuksen. Vanhoista pusseista tehdään uusia pusseja, ja niin edelleen. Rainforest Alliancen sertifiointi ja valvonta yltää myös näihin tarvikkeiden valmistajiin, mikä oli minulle yllätys.

Pakkausasemalla tutkailimme banaanien saapumista, niiden laadunvalvontaa ja pakkausta. Banaaneja tarkkaillaan paitsi määrän, myös ulkonäön perusteella. Nämä ominaisuudet voidaan jäljittää banaanien kerääjiin, joten mikäli sadonkorjuussa vahingoittuneita banaaneja löytyy paljon, niistä voidaan antaa palautetta oikealle henkilölle. Laaduntarkkailun jälkeen banaanit kylvetetään kloorivedessä (ananaksen tavoin), jonka klooripitoisuutta ja pH:ta valvotaan tarkasti, ja lopullisen seulan läpäisseet banaanit pakataan ja lähetetään USAan ja Eurooppaan. Muotopuolet mutta muutoin hyvät banaanit toimitetaan Chiquitan tehtaalle, jossa niistä tehdään banaanisosetta ja muuta mukavaa, jotta hyvät hedelmät eivät menisi hukkaan.

Laiva on lastattu banaaneilla...

Työntekijöille maksetaan peruspalkkana lakisääteinen minimipalkka plus 10 % päälle. Sen lisäksi eri töistä on olemassa erilaiset tariffit: esimerkiksi banaanien kerääjälle maksetaan korjattujen banaaninippujen mukaan, ja pakkaajille taas pakattujen banaanien mukaan. Hector korjasi myös tietämystäni terveydenhuollosta: sairaana olevat työntekijät saavat puolet palkasta yritykseltä ja toinen puoli tulee vakuutusyhtiöltä. Työntekijä saa siis sairaslomalla täyttä palkkaa (miinus tietenkin urakkapalkka). Töitä tehdään ma-pe 8 tuntia päivässä ja lauantaisin 4 tuntia. Työturvallisuus ja hyvinvointi näkyvät, sillä tiloissa on vaahtosammuttimet, ensiaputarvikkeet, juomavettä ja wc-tilat, minkä lisäksi tavara on varastoitu siististi eikä tiloihin pääse enempää kuin määrätty määrä ihmisiä yhdellä kertaa. Kaikki tämä on tarkasti määrätty joko paikallisessa lainsäädännössä tai Rainforest Alliance säädöksissä, jotka molemmat tukevat toisiaan. Costa Ricassa on melko kehittynyt lainsäädäntö sekä sosiaalisesti että ekologisesti ajatellen.

Asia, joka minua eniten askarrutti banaanibisneksessä, oli siinä käytetyt kemikaalit. Chiquita pyrkii käyttämään luonnonmukaisia lannoitteita ja hyönteistentorjuntaa mahdollisuuksien mukaan, mutta tehokkuudesta ei voi tinkiä loputtomiin. Laajat myrkytykset hoidetaan ilmasta käsin kolmesti vuodessa, jolloin tila evakuoidaan ja pääsy kielletään kemikaalin vaatimaksi ajaksi. Lentomyrkytykset koskevat ainoastaan sienimyrkkyjä, sillä banaaneja uhkaava sikatoga-sieni on vaikeasti taltutettavissa, ja torjuntatoimiin sisältyy myös päivittäinen sairastuneiden lehtien leikkaus eli niin sanottu kemikaalivapaa lähestymistapa. Hyönteis- ja rikkaruohomyrkkyjä käytetään ainoastaan tarpeen mukaan ja paikallisesti sivellen niitä tuhoisien kasvien päälle, ja lannoitetta annetaan, mikäli maaperätesti osoittaa sen tarpeelliseksi. Kaiken kaikkiaan homma vaikuttaa hyvin tieteelliseltä. Toki hieman arvelutti siinä vaiheessa, kun varoitettiin, että raskaana olevat eivät saa mennä viljelmille. Jos joku ei ole sikiölle hyväksi, kuinka se voi olla hyväksi muillekaan? Faktahan on, että kaikkia kemikaaleja ei voi kieltää, ja vaikka Chiquita käyttääkin USAn ja EUn hyväksymiä kemikaaleja, eivät ne ole varsinaisesti terveellisiä.

Toinen puute, johon kiinnitin huomiota, oli vesihuolto. Plantaasilla on kaivettuja ojia, joiden myötä vesi johdetaan pois viljelmiltä. Ojien reunoilla on kasvustoa, jonka tarkoitus on pitää lannoitteet ja muut kemikaalit poissa joesta, mutta muuten vesi ohjataan suoraan viereiseen jokeen. Myös pakkausaseman kloorivesi ajetaan suoraan jokeen. Vaikka pesuveden klooripitoisuus onkin ainoastaan 0,1 promillea (sanoivat pro millionaa, mutta oletan kuulleeni väärin) ja pH melko jatkuvasti 7.2, ja ainoa toinen aine vedessä on banaanilateksia, on ajatus veden ohjaamisesta jokeen aika hurja. Veden kierrättämisjärjestelmää asennetaan monilla Chiquitan farmeilla, mikä on uusi kehitysaskel toiminnassa, mutta tällä farmilla töitä ei ollut vielä aloitettu. Kierrätettyä vettä pystyttäisiin käyttämään jopa 15 päivää ennen sen ohjaamista jokeen. Hieman kuitenkin helpotti tieto, että joen tilaa seurataan usean kerran vuodessa, ja toistaiseksi poikkeavia lukemia ei ole nähty – mikäli nähtäisiin, toimenpiteisiin ryhdyttäisiin heti. Tämä on Chiquitan kustantamaa ja valtion vaatimaa toimintaa, sillä Costa Rican ympäristölainsäädäntö on erittäin kattava – onhan maassa arviolta jopa 4 % maailman koko biodiversiteetistä.

Vaikka tästä tulee oikea maraton-teksti, on vielä pakko mainita pari mielestäni tärkeää asiaa. Ensinnäkin tuotteiden jäljitettävyys (traceability) on ensiluokkaista. Banaanien pakkaajat länttäävät joka laatikkoon tarran, josta ilmenee paitsi viljelmän numero, myös itse pakkaajan numero. Banaanit voi siis tarvittaessa jäljittää yksittäisen pakkaajan luo.

Toinen huomio on Rainforest Alliancen katu-uskottavuus. Kuten taisin jo jossain ylistää, samat ihmiset jotka suorittavat auditoinnin, eivät toimi yhteistyössä viljelmän kanssa. Samaan tyyliin sertifikaatteja havittelevat yritykset eivät saa rahoittaa organisaation toimintaa. Rainforest Alliance luottaa pitkälti lahjoituksiin ja monet auditoijat ja muut työntekijät tekevät työtä käytännössä palkatta muun työn ohessa, joten riippumattomuus rahoittajista on selkeästi hyvin tärkeää heille. Ainakin minulta, ikuiselta kriitikolta, saivat melko hyvät pisteet.

Se banaaneista. Tuossa oli asia siis ”tiivistettynä” (hah), kyselkää ja kommentoikaa jos jotain tulee mieleen, sillä tehtäväni ei ole vielä ohi.

Meillä oli myös mieluisa loppupäivä. Menimme Nogalin suojelualueelle, joka on sademetsäalue jota Chiquita suojelee yhdessä Rainforest Alliancen ja muun muassa saksalaisen GTZn kanssa organisoi. Kuulimme lyhyen esitelmän Nogalin konservaatio- ja kyläyhteisön kehittämishankkeesta, jonka jälkeen jalkauduimme sademetsään. Näimme kauniita puita, kasveja ja eläimiä – olin taivaassa koska rakastan metsää – ja nautimme puiden antamasta varjosta, koska kerrankin oli kuuma ja aurinkoinen päivä.

Metsä ulottui taivaisiin.

Luontoretken päätteeksi saimme askarrella pahvilyhtyjä paikallisten koululasten kanssa. 15. syyskuuta on Costa Rican itsenäisyyspäivä, ja päivän aattona koululaiset marssivat pitkin katuja omatekemien lyhtyjensä kera. Nämä lapset tekivät lyhtynsä kartongista, joka tuli Chiquitan plantaasilta – yksi tapa kierrättää pahvia. Muutenkin Costa Ricassa ylipäätänsä on joka paikassa ollut suhteellisen kehittynyt kierrätysjärjestelmä, mikä on ollut ilo huomata.

Minä ja pikku-Britney, joka halusi kuvaan kanssani. Ihq, vai miten se oli.

Vielä olisi vaikka mitä kerrottavaa, mutta taidan jättää sen huomiseen. Vielä on pari päivää jäljellä ennen paluuta koleaan Suomeen, ja vielä on paljon koettavaa. Lopuksi vain totean sen, mitä NRJ:n Mikko jo kyseli. Tehtävänäni oli löytää joku paikallinen ruoka, jossa olisi banaania tai vastaavaa. Tänään lounaalla söimme monipuolisen aterian, jonka erikoisuutena oli ceviche bananera, raakaa banaania, keitettyjä munia ja jotain mössöä. Hyvää oli.

Banaaniceviche (valkoinen mössö oikealla), lisäksi riisiä, papuja, kanaa, salaattia ja tortillaa. Nams!

Olen kertonut tarpeeksi. Lisää tekstiä odotettavissa huomenna. Viikonloppu, ou jee!

Tiesittekös, että aiemmin en koskaan nähnyt tätä reissua minkäänlaisena kilpailun voittona, vaan otin vakavissani tehtävän selvittää Chiquitan viljelmien tilannetta. Vaikka olen sitäkin tehnyt, on pakko sanoa, että tämän päivän jälkeen alkaa olla pitkälti voittajafiilis.

Jätimme La Fortunan tulivuorineen taaksemme ja suuntasimme kohti pohjoista ja San Miguelia. Matka taittui joutuisasti läpi lumoavien maisemien, vaikkakin myös jännitystä piisasi kapeilla ja mutkikkailla teille isojen rekkojen suhauttaessa vastaan. Tiet ovat silti melko hyväkuntoisia ja kuskimme Bismarck on varsin taitava, entinen lentäjä muuten, joten matkanteko ei kuitenkaan ahdista liiaksi.

Kaunis maisema, vackert landskap.

Parin tunnin matkan jälkeen saavuimme uuteen kohteeseemme, Sueño Azuliin. Hotellimme on lumoava paikka keskellä metsää joen rannalla. Huoneiden taso paranee aina vain, tätäkin blogia kirjoitan istuskellen keinutuolissa omalla terassillani katsellen joelle ja kuunnellen sammakoiden röhkimistä ja katselllen haikaroita (tai mitä nuo nyt ovatkaan) noin 20 metriä edessäni olevassa puussa. Linnut piipittävät ja ötökät surisevat, on aika surrealistinen olo.

Hotellilla matkalla canopy retkelle

Hotellin kaunista näkymää

Näkymää huoneestani

Tänään oli kaikin puolin turistipäivä. Hotellilta lähdimme heti canopy tourille, elikkä puunlatvoja tapailemaan. Viiletimme vaijereita pitkin puunlatvojen läpi kuin Tarzan ikään jopa 20 metrin korkeudessa. Hulppea kokemus! Tämän jälkeen meidät johdatettiin keskellä metsää olevalle uima-altaalle, jossa vuoristovesi velloi raikkaana ja jossa saimme uiskennella sydämemme kyllyydestä. Kotimatkalla istuskellessamme lava-auton takana alkoi sataa, ja tropiikin sade tuntui ihanan virkistävältä ja pehmeältä. Vaikka olimme läpimärkiä, ei se haitannut tippaakaan, ja oli mahtavaa päästä omaan suihkuun peseytymään (suihku on valtava, sinne mahtuisi vaikka jalkapallojoukkueellinen pesulle!). Ilta vietettiin autiossa baarissa istuen ja luonnon rauhaa ihmetellen, tähtitaivasta ja linnunrataa tutkien samalla kun lilluttiin uima-altaassa yöuinnilla. Jos tämä ei ole voittoloma niin ei sitten mikään.

Metsän siimeksessä uiskennellessa sai kuunnella luonnon ääniä ja ukkosen jyrinää. Taivas!

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä arvatakseen, että siellä jo muutama pyörittelee silmiään ja puistelee päätään luettuaan tämän päivän elämyksistä viime viestini jälkeen. Vaikka täällä nautimmekin elämästä täysin siemauksin, on tärkein missio edelleen viljelmien tilan selvittäminen, ja lisää faktoja näemme banaanifarmilla huomenna. Viime kirjoitukseni oli lähes pelkkää ylistystä, mistä voi saada sellaisen kuvan, että mikään ei ole pielessä, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Täällä kuitenkin saa yliannostuksen tietoa, jatkuvasti kokee jotain uutta, joten menee hetki ennen kuin asiat asettuvat päässä paikoilleen. Positiiviset kokemukset nousevat toki päällimmäiseksi, mutta muutaman päivän sulattelun jälkeen päähän pälkähtää epäkohtia, jotka jäivät aiemmin huomiotta. Viimeistään lentomatkalla kotiin tulen pohtimaan näitä asioita. Mielestäni on kuitenkin hienoa, että olen saanut näinkin paljon positiivista irti tästä reissusta, ja voi hyvinkin olla, että ensimmäinen tekoni palattuani Suomeen on ostaa paljon tuoretta ananasta. On se vaan niin ihmeellinen hedelmä!

Jotta tutkiva journalismini ei taantuisi tänäänkään, sanonpa pari asiaa hotelleista, joissa olemme asuneet. On varmasti käynyt selväksi, että puitteet ovat olleet hienot kaltaiselleni reppumatkaajalle, mutta kauneus on usein pintaa syvemmällä. Asumme tällä reissulla kolmessa eri hotellissa, tämä on viimeisin hotellimme ennen paluutamme San Joséen, ja jokainen niistä on ottanut ympäristöasiat huomioon melko hyvin. Lakanoita ja pyyhkeitä pantataan eikä niitä vaihdeta turhaan – vaikkakin La Fortunan Volcano Lodgessa saimme siivouksen yhteydessä aina uuden hienon pyyhetaideteoksen: kaikkea löytyi joutsenesta apinaan ja perhoseen. Sähköä ja vettä kehotettiin säästämään, ja ruoka tuli usein lähialueen tuottajilta. Jäteastioita oli joka lähtöön: paperi, alumiini ja muovi kierrätettiin tarkasti, kuten usein myös lasi ja biojäte. Samoja kierrätyspisteitä löytyi myös eilisen ananasfarmilta. On ilo nähdä, että ympäristöasioihin kiinnitetään täällä paljon huomiota. Huomio on tosin melko nykyaikainen keksintö, esimerkiksi jätevesiä on puhdistettu Costa Ricassa ainoastaan viimeiset 7 vuotta laajassa skaalassa. Tulen ilmeisesti kuulemaan tästä lisää huomenna banaanivisiitillä.

On aika lähteä illalliselle ja nautiskelemaan metsän äänistä ja tuoksuista (ja ötököistä, nam nam). Lisää kuvia ja erinomaista videokuvaa ananaksista (ja muutenkin) löytyy mm. Idan blogista, ja toki muidenkin kuvat ovat katsomisen arvoisia. Suosittelen myös muiden blogien lukemista kielitaidon puitteissa (tai vaihtoehtoisesti Google translatorin avulla), sillä olemme kaikki hyvinkin erilaisia ihmisiä ja näkökulmamme vaihtelevat valtavasti.

Noh, det var det, kuten täällä sanotaan, palataan asiaan huomenna banaanikeikan jälkeen!

Vihdoin netissä! Internet on täällä jokseenkin epävakaa, joten aina ei ole mahdollista päästä päivittämään blogia. Silti parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aamuherätys oli melkoinen, kun viiden aikaan heräsimme tulivuoreen mörinään. Jyrinä jatkui hetken aikaa, ja koko aamun saimme ihmetellä tulivuoren savuamista. Kyseessä on ilmeisesti normaali ilmiö, eikä ole syytä huoleen. Normiaamiainen tuoreine hedelmineen oli jälleen elämys, jonka jälkeen pääsimme töihin.

Jyrinän jälkeen tulivuoremme savusi komeasti

Suuntasimme 1½ tunnin ajomatkan päässä olevalle itsenäiselle ananasfarmille, joka myy tuotteensa suoraan Chiquitalle. Plantaasi on Rainforest Alliance –sertifioitu. Ajomatkan aikana saimme jälleen ihailla kaunista Costa Rican maisemaa, johon ei ainakaan parissa päivässä hevin kyllästy.

Vierailu viljelmillä oli silmiä avaava. Minulla oli useampi ennakko-oletuksia Chiquitasta ja Rainforest Alliancesta ja olen kyynisyyden ruumiillistuma, mutta näkemääni en voi kiistää. Meille esiteltiin farmin toimintaa askel askeleelta, ja vähitellen aloin uskoa Rainforest Alliancen standardien luotettavuuteen. Tässä muutama esimerkki:

Tapasin työntekijöitä farmin eli osa-alueilta, ja opin, että sekä pakkaajat, istuttajat että sadonkorjaajat saavat verraten hyvää palkkaa. Istuttajat saavat 2,5 colonia (paikallinen rahayksikkö) istutukselta ja keskimäärin he istuttavat noin 7000 kasvia päivässä. Päiväansiot kasvavat helposti siis useaan kymmeneen dollariin (noin 25 euroa/päivä). Pakkaajat sen sijaan saavat 55 colonia (8 senttiä) pakkauslaatikolta, ja laatikoita pakataan satoja päivässä. Työ on rankkaa, mutta heillä on useita taukoja päivässä. Me saavuimme pakkausasemalle lounasaikaan, jolloin kaikki olivat tauolla. Menimme siis itsekin lounaalle ja lopulta näimme työntekijät toiminnassa. Meno on kuin muurahaiskeossa, kaikki työskentelevät vauhdilla ja tiimityö pelaa. Palkkojen lisäksi utelin myös työsuhde-eduista. Työntekijöille on järjestetty kuukausittainen terveystarkastus, ja vamman sattuessa he pääsevät heti lääkäriin. Sairasloman ajalta he saavat 60% palkasta niin kauan kuin lääkäri määrää, maksimiaikaa sairasloman pituudelle ei ole.

Sadonkorjuuta koneen avulla. Farmilla oli vain kaksi liukuhihnakonetta, joten usein työ tehtiin täysin käsin.

Pakkaushuoneessa oli melkoinen kuhina - tämä huone työllistää 50 henkilöä.

Sisäinen puunhalaajani oli erittäin kiinnostunut ananasfarmin ympäristövaikutuksista. Oli ilo todeta, että vesistöjen, eli käytännössä pikkujokien, ympärille oli jätetty 20 metrin suojavyöhyke molemmin puolin, jotta kasteluvesi kemikaaleineen ei valuisi sinne. Samoin pitkin plantaaseja oli turvaojia, jotka vähentävät eroosion vaikutusta. Uutta oli myös se tieto, että kemikaaleja käytetään hyönteismyrkkynä ja lannoitteena ainoastaan kasvin siemenvaiheessa. Hedelmän kehittyessä siirrytään luomulannoitteeseen eli viljelmiltä syntyvään kasvijätteeseen, jota muodostuu päivässä 200 000 tonnia per hehtaari. Jäte koostuu pääasiassa ananasten lehdistä, jotka leikataan pois käsittelyn helpottamiseksi. Luonnonmukaiset käytännöt auttavat myös hyönteisten torjunnassa, ja esimerkiksi kärpäsiä torjutaan asentamalla viljelmille valkoisia tauluja, joissa on eräänlaista liimaa johon kärpäset jäävät kiinni. Kärpäset eivät niinkään vahingoita kasveja, mutta häiritsevät lähiseudun maitokarjaa, mikä kertoo yhteisöllisyydestä ja viljelmän sosiaalisesta vastuusta.

Ananaksen lehtiä matkalla lannoitteeksi.

Valkoiset pläntit ovat kärpäskarkotteita "luomu"tyyliin.

Myös vesihuolto toimii. Ennen pakkaamista ananasten loppukäsittelyyn kuuluu pesu kloorivedellä ja vahaus. Vaha itse on luonnonmukaista ainetta, ja kloorivettä kierrätetään päivä. Tämän jälkeen vesi johdetaan happisäiliöön, jossa se puhdistuu noin vuorokauden ajan, tai kunnes kloori on haihtunut. Puhdistettu vesi, joka on ilmeisesti standardien mukaisesti puhdasta, lasketaan vesistöön. Koska vesi kulkee myös suojeltujen alueiden läpi, on erittäin tärkeää, että vesi on ehdottoman puhdasta. Kyseisellä farmilla lääniä oli noin 800 hehtaaria, josta 200 hehtaaria oli suojeltu eli jätetty kasvamaan metsää. Käytännössä siis 25 % pinta-alasta oli suojeltua, ja useimmat alueet olivat yhtenäisiä kokonaisuuksia, eivät pelkkiä plänttejä. Keskellä viljelmiä oli myös vesipisteitä ja vessoja bajamaja-tyyliin, joten perussanitaatiostakin on huolehdittu.

Ananakset pestään kloorivedessä ennen pakkausta.

Pääsimme tarkastelemaan ananasten istuttamista – istutinpa itsekin yhden varsin menestyksekkäästi – ja lopulta maistelimme tuotoksia. Täytyy sanoa, yksikään Suomessa maistamani ananas ei ole maistunut yhtä hyvältä kuin se mitä tänään söin: ananas oli mehukas, makea ja pehmeä – paikalliset kutsuvat sitä hunajaksi. Farmin johtaja osallistui kiertokäyntiimme ja saimme kysellä mielin määrin toiminnasta. Muutama tunti vierähti vauhdilla ja kynä sauhusi kun kirjoitin muistiinpanoja. Täytyy myöntää, että olin kaikin puolin positiivisesti yllättynyt.

Johannes istutti pari siementä ammattitaidolla.

Oma yritykseni ei juuri poikennut ammattilaisten puuhista.

Vihdoin itselleni tuli konkreettisesti selväksi se, että sertifikaateilla ensinnäkin on jotain arvoa, ja toiseksi niillä on paljon eroa. Minulle kerrottiin Chiquitan viljelmistä Ecuadorissa, joilla on Reilun kaupan ja Kraftin (ruotsalainen luomumerkki) sertifikaatti, mutta jotka eivät erinäisistä ongelmista johtuen saa Rainforest Alliancen sertifikaattia. Tämä johtuu muun muassa siitä, että ammattiyhdistyskulttuuri on maassa vielä lapsen kengissä, eivätkä työntekijät ole kiinnostuneet siitä. Silti viljelmät ovat Reilun kaupan mukaan toimivia ja tuottavat luomua, mutta eivät ole tarpeeksi kehittyneitä saadakseen Rainforest Alliancen hyväksynnän. Tämä vaikuttaa toki Chiquitan tavoitteeseen ostaa kaikki hedelmänsä sertifioiduilta tiloilta, mutta kertoo myös siitä, että vaikka joku tuote olisi Reilua, se ei välttämättä ole erinomaista ympäristön ja sosiaalisten vaikutusten kannalta. Sertifiointien kriteerit vaihtelevat ja on suorastaan pöhköä lähteä vertailemaan niitä. Kuluttaja tehköön päätökset omien arvojensa perusteella, olkoon se ympäristöystävällisyys tai kauppaehtojen reilu meininki. Painotukset vaihtelevat merkistä toiseen.

Suoraan sanottuna minulle riitti tietää, että Rainforest Alliancen hyväksymällä farmilla työntekijät saavat kunnon palkkaa (paikalliseen tulotasoon nähden tietysti), tekevät asiallisen pituista päivää ja nauttivat perusterveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta. Ja että ympäristöasioihin kiinnitetään huomiota, ja että ananaksen viljely on hyvinkin pitkälti luomua, vaikka se ei siitä missään nimessä sertifikaattia saisikaan. En väitä, etteikö parannettavaa olisi, mutta jo näillä eväillä kuvani plantaasimeiningistä parani. Työntekijät myös puhuivat kanssamme, ja heidän tyytyväisyytensä vaikutti aidolta. Lyhyesti sanottuna, ananaksen ja Costa Rican osalta olen suhteellisen tyytyväinen.

Onneksi päivämme ei ollut pelkkää työtä. Koko plantaasivierailun ajan oli kuuma ja kostea ilma liimasi vaatteet kiinni ihoon. Iltapäivällä pääsimme rentoutumaan kuumille lähteille, jotka olivat hieman liiankin kuumia minun makuuni. Vietimme usean tunnin lilluen kuumassa vedessä kuin ravut liemessä ja tapasimme amerikkalaisia turisteja. Toisin sanoen nautimme turistin elämästä täysin siemauksin. Hotellille palattuamme simahdin heti huoneeseeni enkä jaksanut lähteä edes illalliselle. Ainoastaan sovittu puhelu Radio NRJ:n Mikko Suursalmen kanssa sai minut liikkeelle, sillä hotellilla ei ole kenttää ja puhelun toteuttamiseksi ajoimme keskustaan kahville. Suoraan sanottuna olisin mieluummin nukkunut kotona.

Kaiken kaikkiaan päivä oli siis positiivisia yllätyksiä täynnä, mutta ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Huomenna vaihdamme taas maisemaa ja torstaina vierailemme banaanifarmilla. Silloin näemme, kuinka banaaneja viljellään ja mitkä ovat ongelma-alueita. Silti tähän asti Rainforest Alliancen kokonaisnäkemys: ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys vaikuttaa hyvinkin järkevältä ja omiin arvoihini sopivalta.

Ei uskoisi, että käytän koskaan näitä sanoja, mutta oli ihanaa herätä maanantaiaamuun. Olin nukkunut yöni hieman katkonaisesti, pää halusi herätä aamun pikkutunneilla Suomen ajan mukaan, mutta pakotin itseni pysymään vuoteessa aamukuuteen asti. Siinä vaiheessa aurinko pilkotti jo taivaalla, palmut huojuivat, ja paikallinen liikenne äänteli arkiaamun ääniä. Ihana aamu jatkui hotellin aamiaisella, jossa oli tarjolla vadeittain tuoreita hedelmiä, kuten meloneja, ananasta, viinirypäleitä, mansikoita ja niin edespäin. Mielenkiintoinen sivujuonne, banaaneja ei juurikaan ollut tarjolla. Tuoreet hedelmämehut maistuivat, ja myös paikallista luomukahvia oli kokeiltava, vaikka en varsinaisesti kahvinjuoja olekaan. Tarjolla oli myös paikallista aamiaista, riisiä ja papuja eli gallo pinto, mutta varsin kookkaan hedelmäannoksen jälkeen ei niille ollut enää tilaa. Toki costaricalaisia ruokatottumuksia on kokeiltava ainakin jossain vaiheessa matkaa, ettei aivan unohda missä on. Hotellissa asuessa todellisuus joskus hämärtyy.

Espanjan kieltä on tullut treenattua hotellin henkilökunnan kanssa, mutta heidän englantinsa on niin erinomaista, ettei tilaisuuksia harjoitella juuri tule. Ruotsi sen sijaan sujuu sulavasti, ainakin ymmärryksen osalta. On sekin että pitää lähteä Costa Ricaan asti puhumaan ruotsia. Silti, kaikki kunnia A-ruotsille ala-asteen ajoilta, vaikka en sen enempää kielikysymyksiin tässä otakaan kantaa.

Saimme eilen tutustua matkaohjelmaamme, ja tekemistä on rutkasti jokaiselle päivälle. Tänään, eli maanantaina, ohjelmamme alkoi tapaamisella Rainforest Alliancen edustajan kanssa.

Gianluca Gondolini toimii Rainforest Alliancen (RA:n) sustainable agriculture divisionissa eli kestävän maatalouden osastolla ja työskentelee tällä hetkellä Costa Ricassa. Hän kertoi meille RA:n toiminnasta paperilla ja käytännössä, joten saimme mukavaa faktatietoa banaanistandardien tilanteesta. Nyt on mielessä monia kysymyksiä, joita ottaa esiin varsinaisilla farmivierailuilla. Kävi ilmi, että en tiennyt läheskään kaikkea RA:n sertifioinneista ja muista kommervenkeistä. Tiesittekös esimerkiksi, että Rainforest Alliance keskittyy eniten biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sekä sosiaalisella puolella työntekijöiden työolosuhteisiin, palkkaan ja oikeuksiin. Sen sijaan se ei niinkään puutu tuotteiden kaupallistamiseen ja kauppaehtoihin, kuten esimerkiksi Reilu kauppa. On siis selvää, että sertifiointisysteemeillä on erilaisia painotuksia, ja siinä mielessä niitä ei voi verrata keskenään. On vain otettava selvää, mitkä painotukset itselle ovat tärkeitä, ja kulutettava sen mukaan.

RA testaa farmit vuosittain sekä tekee joskus yllätysvierailuja. Sertifikaatin säilyttämiseksi tuottajan on täytettävä minimissään 80 % asetetuista ehdoista, mutta vähintään puolet jokaiselta osa-alueelta. Tarkastukset suorittaa itsenäinen tarkastuselin, joka ei siten liity RA:n saamaan rahoitukseen ja sen järjestämiin koulutuksiin. RA:lle on tärkeää pysyä riippumattomana rahoittajista, joten sertifiointiprosessin on oltava itsenäinen prosessi. Uutuutena on muuten myös tulossa uusi sertifiointijärjestelmä karjalle, joten jatkossa saattaa kaupasta löytyä sammakkomerkittyä argentiinalaista pihviä. Nämä standardit liittyvät muun muassa hiilijalanjälkeen ja metsien säilyttämiseen, ja ovat uunituoretta tavaraa.

Chiquita puolestaan on sitoutunut Rainforest Alliancen standardeihin lupaamalla parantaa jatkuvasti viljelystensä tilaa ja työntekijöiden oloja, sekä ostamalla tuotteensa vain sertifioiduilta tiloilta. Monet muut yritykset kuten Kraft ja Unilever täyttävät sitoumukset omilla tavoillaan, mutta esimerkiksi suklaassa eivät kaikki osaset voi aina olla sertifioituja, kuten vaikka palmuöljy. Niinpä näiden tuotteiden osalta vaatimukset sataprosenttisesta sertifioinnista eivät ole realistisia. On mielenkiintoista, että Chiquitan sitouduttua standardeihin, mikä johti ympäristö- ja sosiaalisten asioiden tarkempaan huomioimiseen ja parantamiseen, tuottavuus on parantunut huomattavasti. Tämä ilmeisesti osoittaa, että on mahdollista tuottaa voittoa kestävämmällä tavalla. Toki kestävyys itsessään on aina epäselvä käsite, mutta jatkuva kehitys johtaa takuulla ainakin hieman kestävämpään toimintaan. Jostainhan sitä on aloitettava.

Mainittava on myös että Señor Gondolini ei itse ollut koskaan törmännyt viherpesuyritykseen, jossa sertifikaattia haviteltiin likaisin keinoin myynnin lisäämiseksi. Hänen mukaansa farmit ottavat yhteyttä heihin tarvitessaan apua, ja usein sertifiointi auttaa myös toiminnassa paikallisen lainsäädännön kanssa. Esimerkiksi Costa Ricassa työterveysasiat ja turvallisuus ovat erittäin tarkasti määriteltyjä, joten myös standardien tulee olla lainsäädännön vaatimalla tasolla, tai korkeampia.

Voisin taatusti kirjoittaa usean sivun mittaisen esseen Rainforest Alliancen toiminnasta, mutta en usko, että se olisi hedelmällistä reissun tässä vaiheessa. Nyt olemme kaikki hieman viisaampia sen suhteen, mitä sammakkomerkki oikeastaan tarkoittaa, ja seuraavaksi on tarkoitus tutkia, onko käytäntö todella standardien mukaista, ja miltä viljelmillä oikeastaan näyttää.

Tässä vielä lukuvinkki Señor Gondolinilta: Mike Berners-Leen kirjoittama How bad are bananas? käsittelee erinäisiä tuotteita ja niiden vaikutusta hiilijalanjälkeen kuluttajan näkökulmasta. Toinen vinkki on itseltäni: Gary J. Taylor ja Patricia Scharlin kirjoittivat kirjan Smart Alliance: How a Global Corporation and Environmental Activists Transformed a Tarnished Brand, joka kertoo Chiquitan matkasta Rainforest Alliancen kumppaniksi ja standardien tason saavuttamiseksi. Molemmat kirjat englanniksi, mutta jos asia kiinnostaa ja kirjat tulevat jostain vastaan, niin vilkaiskaapa ihmeessä.

Noin, kerronpa vielä loppupäivästämme. Tapaamisen jälkeen kirjauduimme ulos hotellista ja kuskimme Bismarck oli tullut meitä noutamaan. Nousimme yksityiseen pikkubussiimme ja suuntasimme kohti pohjoista, San Carlosia. Matkalla pysähdyimme lounaalla viehättävässä ravintolassa, jossa nautiskelimme Bismarckin neuvosta juustotortilloita ja lihapullakeittoa. Hyvä ruoka menee hukkaan minun kanssani, joka en näistä asioista juuri mitään ymmärrä, mutta fiksummat toverini kehuivat keiton täyteläistä makua, täydellisesti valmistettuja perunoita, ja lihapullia, jotka sulivat suussa. Minustakin ruoka oli oikein hyvää, emmekä millään jaksaneet osallistua Bismarckin tilaamaan jälkiruokaan (sen nimi jäi arvoitukseksi, jonkinlainen karamelisoitu vanukas) kuin suupalallisen verran.

Lounalla Bismarck, David, Ida, Johannes ja Marie Amanda

Matka jatkui läpi vuoristoista tietä ylös ja alas. Ihastelimme näkymiä, ja kielitieteilijämme Bismarck muistutti jatkuvasti meitä näköaloista: ”Kaunis maisema! Vackert landskap!” Lähes koko matkan satoi, mutta se ei meitä häirinnyt. Laaksot olivat usvaa täynnä, ja sen välistä pilkotti vehreää metsää, taloja ja jokia. Costa Rica on todella kaunis maa!

Costa Rican kaunista usvaa

Hieman ennen saapumistamme määränpäähämme pysähdyimme ravintolassa, jonka takapihalla kasvaa korkeita puita. Näissä puissa parveilee leguaaneja (vai iguaaneja?), joita yritimme katseellamme metsästää lehvien lomasta. Tämä oli ensikosketuksemme maan eläimistöön.

Paikallista eläimistöä

Lopulta, muutama tunti San Josésta lähdettyämme, saavuimme La Fortunaan, jossa sijaitsee aktiivinen Arenal-tulivuori. Hotellimme on aivan vuoren juurella, ja näkymät ovat mahtavat. Rivitaloasuntojen tyylisissä huoneissa on valtavat sängyt ja modernit kylpyhuoneet. Kukkaisloistoa tulviva suunnattoman kokoinen takapiha avautuu talon takana ja taustalla siintää mahtava Arenal. Tänne voisi jopa asettua asumaan.

Arenal-tulivuori huoneeni takapihan hämärässä

Kävimme illalla vielä syömässä läheisessä ravintolassa. Kokeilunhaluisena tilasin kokkiohjelmista tuttua cevicheä, mutta sitrunainen raaka kala ei tehnyt vaikutusta. Toisaalta muut kuitenkin totesivat, että se oli helt läckert. Ei olisi minusta ruokablogin kirjoittajaksi, joten paras jättää ruoan arviointi vähemmälle.

Ennen höyhensaaria vielä pieni kevennys tähän loppuun. Ajoimme hautausmaan ohitse, ja Bismarck kysyi tiesimmekö kuinka moni ihminen oli kuollut siellä? Odotimme jotain hienoa tarinaa, mutta vastauksena olikin: kaikki. Haha, tälle väsynyt joukkomme nauroi useamman minuutin. Vaan lienee totta, että spontaani vitsi menettää voimansa, kun se kirjoitetaan jälkeen päin. Tähän on ehkä hyvä lopettaa tällä kertaa. Huomenna luvassa ananasfarmilla vierailu ja muuta mukavaa, en malta odottaa!

Uskomatonta, olen Costa Ricassa. Vielä lentomatkallakaan en oikeastaan sisäistänyt jutun juonta, mutta nyt alkaa tuntua jo oikealta. Lentomatka meni mukavasti, ja perillä meitä odotti Chiquitan kuski Bismarck, jolta luonnistui suomen kielikin melko hyvin (ainakin verraten matkaseurueeseeni). Hän ajaa meitä ympäriinsä muutaman päivän, mukava veikko, joka osasi heti meitä neuvoa käytännön asioissa. Huomenna on kuulemma kuuma, ja aamulla ei sada joten kevyet vaatteet päälle. Sadekausi voi muutoin yllättää, ja repussa kulkeekin mukana sadetakki ja -varjo.

Bismarck vei meidät hotelliin, joka oli hyvin tervetullut näky väsyneille matkalaisille. Suihku virkisti huomattavasti, ja keskustelimme pari tuntia hotellin baarissa banaaniasioista ja viikon ohjelmasta. Lystikäs käänne on se, että melko paljon keskustelusta käydään ruotsiksi, koska menin lipsauttamaan, että ymmärrän lähes kaiken. Viikon aikana on tarkoitus elvyttää sitäkin kielitaitoa.

Hotelli on mahtava. Meillä on jokaisella oma huone, jossa on noin neliökilometrin kokoinen sänky. Yritän parhaillani saada unen päästä kiinni, sillä huomenna on pitkä päivä edessä. Tähän hotelliin emme jää, vaan jatkamme matkaa. Tiistaina vuorossa ovat ananansviljelmät. On todella etuoikeutettu olo loikoilla mukavassa sängyssä, kun aiemmat kaukomatkani olen tehnyt halvimpien hostellien vieraana. Tämä on jotain uutta ja jännittävää. Odotan silti jo kovasti huomista, jolloin suuntaamme La Fortunaan San Carlosiin, kohti aktiivista tulivuorta. Jaiks! Ennen lähtöä tapaamme kuitenkin Rainforest Alliancen edustajan täällä hotellilla, ja minulla on hänelle kiperiä kysymyksiä. Odotan innolla huomista, mutta nyt on aika panna pää tyynyyn, sillä viime unista on aikaa noin 30 tuntia…

P.S. Kuvia en tähän hätään saa ladatuksi, mutta samoja otoksia on meillä kaikilla, vilkuilkaa muidenkin blogeja! Huomenna uusi yritys!

Istun New Yorkissa Newarkin lentokentällä bloggaamassa uusien ystävieni kanssa. Ida, Johannes ja matkanjohtaja David olivat jo saapuneet, Marieta vielä odotellaan. Oli mukavaa vihdoin tavata matkakumppanit, joiden kanssa vietän varsin intensiivisen viikon.

Matka on tähän asti ollut väsyttävä. Herätys oli aamuneljältä, ja raahauduin silmät puoliummessa Helsinki-Vantaalle. Sieltä lyhyehkö lento Frankfurtiin ja sieltä taas New Yorkiin. Turvatoimet täällä jenkkilässä olivat melko hulppeita, nyt on sormenjäljet rekisterissä, matkatavarat pengottu, ja tunnen itseni rikolliseksi. Silti on myönnettävä, että koko prosessi meni yllättävän vikkelästi, alle tunnissa ehdin koneesta toiselle, vaikka matkatavarat piti kuljettaa tullin läpi ja viedä itse jatkoyhteydelle.

Noh, samapa se, enää on yksi lento jäljellä (en halua ajatella vielä paluuta, huoh) ja sitten viimein saavumme Costa Rican kamaralle. Olen oikein innoissani, matkaseurueeni puhuu innokkaasti ruotsia ja olen itsekin uskaltautunut kaivelemaan kouluruotsin rippeitä mielestäni. Hauska yksityiskohta on myös se, että kukaan ei meistä ei tunnu puhuvan juuri ollenkaan espanjaa, en tiedä kuinka selviydymme Costa Ricassa. Mutta tästä se lähtee!

Olen väsynyt ja sekaisin, en vieläkään tiedä mitä odottaa. Mutta ensivaikutelman perusteella voin kertoa, että ainakin porukka vaikuttaa mahtavalta, ja jos tästä ei muuta irtoa, niin onpahan ainakin kielikylpy! :) Seuraava postaus tuleekin jo Costa Ricasta, iik!